Ahistaa kuin ampiaista.
Vaikka töihin raahautuu aamuisin ihan mielellään, kun työkaverit on ihan mahtavia, huumorintajuisia ja ymmärtäväisiä. Jopa osaa oppilaista ja omaa luokkaa oli tietenkin ihan ikävä (mutta en tunnusta niille!). Reksi vaikuttaa toipuneen pahimmista ongelmistaan poissa ollessaan ja vielä kaikki vaikuttaa oikein messevältä.

Perjantaina sain kutsun tuttuni synttäreille ja odotetusta mukavasta illasta sukeutuikin varsinainen farssi. Rakas miehenpuolikas ystäväni K toi bileisiin uuden hoitonsa ja käyttäytyi mua kohtaan todella törkeästi. Masokistisesta luonteestani johtuen en kuitenkaan saanut aikaiseksi poistua paikalta, vaikka se olisi ollut siinä tilanteessa ainoa järkevä vaihtoehto. Onneksi ystäväni M riensi paikalle ja poistuimme puimaan tilannetta toisaalle. Pari siideriä ja kuunteleva korvapari auttavat aina, mutta kotiin mennessä iski armoton ahdistus. Miksi sitä vaan ei ikinä opi? Saatana. Hulluko minä olen??

Lauantaina olikin vuorossa omat ja ystävän S:n yhteiset synttärikemut, joita valmistellessa päivä kului rattoisasti (ja vielä piti episodia purkaa..). Booli oli hyvää ja vahvaa ja hirmusessa hiprakassa me tarvottiin ympäri Punavuorta. Onneks en kyennyt enää juomaan mitään baarissa ja ilta meni melko putkeen. Tottakai törmäsin K:hon ja siinä suhdettamme puidessa yö vaihtui aamuksi. Toivottavasti sain nyt sanottua kaiken mitä sydämellä oli. Ja silti vielä ahdistaa. Mutta nyt on päätös tehty ja sen on pakko pitää. Toivottavasti kunnioitus vielä joskus palaa.

Rakkaus ja tunteet on vaikeita asioita. Mutta en tahdo enää tuntea näin. En tahdo rakastaa niin että sattuu. Tahdon rakastaa niin, ettei mikään enää satu. Että minä olen ainutlaatuinen ja tärkeä. Niin että minua arvostetaan.